Äitiyden aiheuttamat tunteet eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Minä, joka olen aina ollut "kova", minusta on tullut niin kovin herkkä poikien myötä. Tänään jouduin taas kyynelten valtaan. Ville oppi piirtämään hahmoja ja minulle nousi kyyneleet silmiini, olin niin ylpeä lapsestani. Välillä ihan häpeän näitä hurjia tunteita mitä pojat minussa aiheuttavat, koska en tunnista niistä itseäni. Välillä rakkaus tuntuu kuin suurena möykkynä rinnassa, niin että sattuu eikä saa henkeä. Mä ymmärrän miksi aina sanotaan, että vasta sitten tietää mitä on ehdoton rakkaus, kun on katsonut omaa lastaan silmiin.

Joskus Ville tulee halaamaan minua ja sanoo että rakastaa äitiä ja se on taas siinä. Minä itken ja lapsiraukka on hämillään. Se on entistäkin oudompaa, koska mä en todellakaan pidä itseni minään superäitinä. Mä en ole koskaan ottanut paineitä äitiydestä. Mun lapset ovat viettäneet paljon aikaa mummolassa, jo muutaman kuukauden ikäisestä saakka, kun äiti on laukannut pitkin ulkomaita kissanäyttelyissä. Mä en ole ottanut paineita pottailusta ja Villekin oppi vaipattomaksi vasta yli 3-vuotiaana. lisäksi olen niin kauhea äiti, että lapseni syövät kohtalaisen usein valmisruokaa ja toista imetin 3 kuukautta, toista 6 kuukautta. Lisäksi mä joskus unohdun tietokoneelle ja lapset joutuvat leikkimään keskenään. No, toisaalta, mun lapseni tietävät että heitä rakastetaan, enemmän kuin mitään muuta, täysin ehdottomasti. Ehkä se onkin tärkeämpää kuin ne kaikki mitä mun pitäisi tehdä vauvalehtien yms keskustelupalstojen mukaan?

Tässä vielä kaksi eilen otettua kuvaa mun elämäni miehistä.